Perinteinen kesän avaus: Tukholman maraton

Jännittäminen alkoi noin viikko ennen h-hetkeä. Syynä ei kuitenkaan ollut lähestyvä Tukholman maraton, vaan se, että tiedotusvälineissä uutisoitiin Silja Symphonylla esiintyneen vatsatautia. Samalla laivalla, jolla pitäisi matkustaa Tukholmaan! Ajattelin, että kyseessä on todennäköisesti ruokamyrkytys, joten viikossa ongelma ehtii poistua. Uusia vatsatautitapauksia kuitenkin ilmaantui joka päivä pitkin maratonia edeltävää viikkoa. Lopulta selvisi, että epidemian syynä on norovirus.

Lapset toivoivat laivalta tuliaisiksi karkkia, eivät oksennustautia, eikä itseänikään houkuttanut ajatus maratonin aiheuttamasta voipuneesta olosta ärhäkällä vatsataudilla höystettynä. Huonolla tuurilla voisi jäädä maraton kokonaan juoksematta. Seurasin tilannetta tiiviisti koko viikon ja olin yhteydessä Silja Lineen ja Vetikko Traveliin, jonka kautta maratonmatka oli varattu. Viimein perjantaina viisi ja puoli tuntia ennen laivan lähtöä Silja Line ilmoitti, että matkan voi halutessaan perua siten, että rahansa saa takaisin. Vetikko noudatti samaa linjaa, joten varasin heti tiedon saatuani Tukholman matkan Viking Lineltä. Tällöin istuin jo Onnibusissa matkustamassa Kuopiosta Helsinkiin. Suunnitelmat muuttuivat siis – jolleivat aivan lennosta – niin ainakin maantieltä käsin.

Helsingissä päivän fyysinen aktiivisuus täyttyi raahaamalla matkalaukkua pitkin katuja ensin Kampista Olympiaterminaaliin ja sieltä Katajanokalle. Olympiaterminaalista kävin nappaamassa omani ja kaverini juoksunumerot, jonka jälkeen ehdin Vikingin terminaaliin juuri sopivasti. Viking Mariella ei ole laivana yhtä upea kuin Silja Symphony, mutta ainakin se oli tiettävästi noroviruksesta vapaa. Ja ruoka osoittautui loistavaksi! Siljalla on perinteisesti ollut Intersport Puhoksen maratonmyymälä, jonka tarjouksiin olen aina saanut uppoamaan monta setelirahaa. Vikingiltäkin myymälä löytyi, mutta valikoima oli harmittavan suppea. No, säästyipä rahat.

Buffet-pöydän herkullisilla antimilla kohti maratonia.

Levottomasti nukutun yön jälkeen saavuimme lauantaiaamuna Tukholmaan. Aamupalan jälkeen kävimme kaverini kanssa kannella haistelemassa päivän säätä, joka näytti aurinkoiselta. Lämpötila oli kuin tilauksesta tippunut hellelukemista hieman vajaaseen kahteenkymmeneen asteeseen. Juoksuasuksi valikoitui hihaton paita, lyhyet juoksutrikoot ja kompressiosäärystimet. Muutama vuosi sitten tutustuin Jukolan viestissä Asicsin Marathon-sukkaan, joka on mielestäni täydellinen sukka pitkiin suorituksiin. Miellyttävän pehmeä, mutta napakka, eikä liian paksu. Evääksi pakkasin geelivyöhön kuusi Squeezyn energiageeliä ja kaksi saman merkin kofeiinia sisältävää supergeeliä. Supergeelit on tarkoitettu nautittavaksi suorituksen loppupuolella, ja joskus otan yhden sellaisen 30 kilometrin jälkeen, joskus taas en ota ollenkaan. Juoksukenkinä olen vuosikaudet käyttänyt Asicsin gel-ds trainereita, joten ne laitoin jalkoihini lauantainakin. Päähän vielä juoksulippis ja urheilulasit, sitten lähdimme kohti kisakeskuksena toimivaa Östermalmin urheilukenttää.

Lähtöalueella tapasimme matkaseurueemme kolmannen jäsenen, joka oli saapunut paikalle lentäen. Hän ei halunnut ottaa vatsatautiriskiä eikä jäädä odottelemaan Siljan matkan perumismahdollisuutta, vaan varasi itselleen lennon jo torstaina. Paluumatkalle hän liittyisi seuraamme risteilemään. Reilut puoli tuntia ennen lähtöä jätin vaihtovaatteet ja puhelimeni varustesäilytykseen ja lähdin etsimään omaa lähtökarsinaani. Maratonille ilmoittautuneet noin 13 500 juoksijaa oli edellisvuosien tapaan jaettu kahteen lähtöryhmään ja ryhmissä vielä useampaan lähtökarsinaan. Oma lähtöaikani oli 12.10 ja oma lähtökarsinakin löytyi helposti.

Östermalmin kentän varustesäilytyksessä oli pussukka poikineen.

Kohta mennään!

Maratonin lähtö tapahtuu Lidingövägeniltä. Lähtöä odotellessa musiikki ja kuuluttajien innostavat jutut saattelevat Tukholman maratonin mahtavaan tunnelmaan. Itse ajattelen monesti ennen maratonia, että mihin tulikin taas lähdettyä. Matka tuntuu ajatuksissa uuvuttavan pitkältä, eikä itsensä rääkkääminen aina tunnu houkuttelevalta. Nuo ajatukset ovat aina unohtuneet, kun olen nähnyt tuhannet kanssajuoksijat ja aistinut ainutlaatuisen, jopa karnevaalimaisen juoksujuhlan tunnelman. Sitä maraton mielestäni parhaimmillaan on: juhlimista juoksemalla.

Lähtölaukauksen pamahdettua kestää yleensä muutama minuutti, että pääsee varsinaiselle lähtöviivalle. Lähtöviivalla laitoin sykemittarin päälle ja jatkoin aluksi hyvinkin verkkaista etenemistä. Valhallavägenin risteystä lähestyttäessä baana on jo paremmin auki ja voi alkaa tapailla omaa juoksuvauhtiaan ja tunnustella päivän olotilaa. Lähdin hitaasti liikkeelle, kuten aina, ja yritin löytää omien askelteni paikat kadunreunuskiviä ja raitiovaunukiskoja varoen.

Ensimmäiset kilometrit ovat helppoja loivasti alaspäin viettävää Valhallavägeniä ja tasaista Strandvägeniä pitkin. Omat jalkani tuntuivat kuitenkin melko raskailta ja kuumakin oli. Lämpötilan piti olla noin 18 astetta, mutta auringonpaisteessa tuntui kuumalta heti alkuun. Kuninkaanlinnan kohdalla, merenrantaa pitkin juostessa, huomasin kuitenkin pohjoistuulen vilvoittavan vaikutuksen. Ensimmäinen vitonen meni ajassa 29.59, mikä on minulle tavanomainen maratonin aloitus.

Ensimmäisen geelin nappasin seitsemässä kilometrissä. Kilometrin päästä otetaan ensimmäistä kertaa mittaa radan kovimmasta noususta, Västerbrosta, joten energialisäys on paikallaan. Västerbron sillalle noustessa korkeuseroa tulee noin puolen kilometrin matkalle 30 metriä, ja varsinkin toisella kierroksella se tuntuu! Nousun alla, kuten sillallakin, on runsaasti kannustajia tsemppaamassa juoksijoita. Ennen nousua on myös mahdollisuus juosta virkistävän suihkun alta. Yleisön seasta huomasin kyltin, jossa luki ”Fuck the bridge”, ja sehän sopi myös minulle.

Västerbron sujui ongelmitta ja kympin väliaikani oli 1.01. Edelleen ”normivauhtia”. Rautatieaseman jälkeen tulee reitin entinen inhokkikohtani: noin puolentoista kilometrin tylsä pätkä suoraa Östra Järnvägsgatania ja loivasti nousevaa Torsgatania. Kohta tuntui olevan ohi nopeammin kuin ennen, eikä se oikeastaan nyt niin tympeä ollutkaan. 14 kilometrin kohdalla tunsin orastavan päänsäryn ja mietin, ottaisinko särkylääkettä heti vai vasta myöhemmin. Minulla oli juoksutrikoiden taskussa kaksi 800 milligramman Buranaa muovikelmuun käärittyinä. Otan yleensä maratonilla särkylääkettä 25-30 kilometrissä, silloin kun reisiä alkaa särkeä ja puuduttaa. Päätin ottaa särkylääkkeen seuraavalla juomapaikalla. Ajattelin, että kestää hetki ennen kuin lääke alkaa vaikuttaa, joten paras toimia ennen kuin särky pahenee. Seuraava juomapaikka oli 15,5 kilometrin kohdalla, jolloin heitin Buranan huiviin. Kilometrin päästä näkyi Tukholman olympiastadionin torni ja toinen kierros saattoi alkaa.

Tukholman maratonilla juostaan kaksi kierrosta, mutta ne eivät ole aivan samanlaiset. Ensimmäinen kierros on pituudeltaan noin 17 kilometriä ja toinen 25 kilometriä. Toinen kierros on muuten sama kuin ensimmäinen, mutta lisäksi juostaan vehreämmissä Ladugårdsgärdetin ja Djurgårdenin maisemissa. Puolimaratonin väliaikani oli 2.08, vauhti on siis pysynyt tasaisena. Juoksu tuntui toisella kympillä helpommalta kuin ensimmäisellä, mutta puolikkaan kohdalla halusin hieman löysätä tahtia. Vaikeimmat kohtani maratonilla ovat aina osuneet 25-30 kilometrin väliin. Tällöin reidet alkavat puutua ja väsymys painaa muutenkin. 30 kilometrin jälkeen väsymys lisääntyy entisestään, mutta silloin mielessä siintää jo ajatus maalista. Kolmenkympin jälkeen tahdonvoima vie eteenpäin tehokkaammin, koska suurin osa matkasta on jo onnistuneesti takana.

Puolikkaan jälkeen tien reunustan puut varjostivat mukavasti, joten pahimmalta porotukselta sai olla piilossa jonkin aikaa. Olotila oli sen verran tasoittunut alun jälkeen, että enää ei tuntunut liian kuumalta, on vain lämmin. Kaadoin kuitenkin joka juomapaikalla mukillisen vettä päälleni ja juoksin kaikkien suihkujen alta. Jalat, etenkin reidet, alkoivat puutua, mutta muuten matka etenei tasaisesti. Juomapaikoilla sai katsoa tarkasti, mihin astuu. Ensimmäisellä Tukholman maratonillani neljä vuotta sitten näin, miten edelläni juossut mies taittoi nilkkansa astuttuaan maassa lojuvan pahvimukin päälle. Myös puolikkaan kohdalla tarjotut suolakurkut näyttivät maassa lojuessaan tehokkailta liukumiinoilta.

30 kilometrin paikkeilla Kuninkaanlinnan kohdalla oli tarjolla Pepsiä. Aah, miten ihanalta se maistui! Kolmekymppinen taittui aikaan 3.05, viimeisen kymppiin oli kulunut 1.03. Vauhti oli hidastunut, mutta niinhän sen pitikin. Jalat painoivat, mutta energiaa tuntui kehossa olevan hyvin. Vessassa ei ollut tarvinnut käydä, mutta ei ollut ollut janokaan, joten juominen oli onnistunut hyvin. Aloin laskeskella mahdollista loppuaikaani. Edessä olisi taas pian Västerbron silta, jonka tiesin kokemuksesta hidastavan 30-35 kilometrien välistä vitosta. Loppumatkalla vauhti ei ainakaan kiihtyisi. Päädyin laskelmissani 4.25 olevan realistinen loppuaika.

Slussenin jälkeen alkavasta reilun kahden kilometrin taipaleesta pitkin Söder Mälarstrandia tuli uusi inhokkikohtani. Kyseessä on tasainen suora ennen Västerbron siltaa. Vaikka juostaankin meren rannalla, ovat maisemat melko tylsät. Juomapaikka onneksi katkaisee tasaisen taaperruksen tällä suoralla. Hieman ennen juomapaikkaa huomasin, että maassa makaavaa juoksijaa nesteytettiin suonensisäisesti. Samassa ambulanssi hurautti paikalle. Könytessäni siltaa ylös juoksijat ohjattiin oikealle kaistalle, ja ambulanssi ohitti meidät hälytysajossa ja poliisisaattueessa. Totesin, että eipä tässä oikeastaan ole hätäpäivää. Jalat painoivat koko ajan enemmän, mutta sitä nyt on liikkeellä ja kohtalotovereita riittää. Monet ottivat sillalla viilentävän Ice Power -suihkauksen jalkoihinsa, mutta minä jätin sen väliin, koska en halunnut haistella linimentin pistävän voimakasta hajua koko loppumatkaa.

Sillan jälkeen, hieman ennen 35 kilometriä on yksi reitin monista musiikkipisteistä. Kadun varressa jammaili pariskunta, arviolta 70-vuotiaat mies ja nainen. Heidän antaumuksella esittämänsä muuvit saivat hymyn huulille ja oli pakko heittää ylävitoset tämän pariskunnan kanssa. Ihanaa, kun he osasivat pitää hauskaa ja nauttia elämästään! 36 kilometrin kohdalla oli kahvi- ja kolatarjoilu. Kahvi toimii minulla hyvin pitkien suoritusten loppuvaiheiden piristäjänä ja Pepsi maistui jälleen hyvältä. Kuulostelin kyllä koko ajan vatsaani, joka suuttuu helposti, jos sinne yrittää tunkea liikaa tavaraa kerralla. Ensimmäisillä maratoneillani otin geeliä orjallisesti viiden kilometrin välein, mutta nykyään en yritäkään nauttia makeaa geeliä, jos olo tuntuu vähänkään etovalta. Myös kofeiinigeelit jätän kokonaan väliin, jos tuntuu, että ilmankin pärjää.

Viimeiset kilometrit sujuivat hyvin. Olo oli vielä jaksavainen, ainoastaan jalat laittoivat hanttiin. Vilkuilin kelloa koko ajan, tavoittelin edelleen 4.25 loppuaikaa. 40 kilometrin väliaika oli 4.12, joten tiukkaa tekisi. Tiesin, että tönkköjaloilla en enää pystyisi 6 minuutin kilometrivauhtiin ja se 195 metriä 42 kilometrin päälle vie yllättävän paljon aikaa. Viimeinen juomapiste 40,5 kilometrin kohdalla oli ainoa, jonka jätin väliin. Puolen kilometrin pätkä Sturegatania 41 kilometrin jälkeen on loivaa ylämäkeä, ja kilometrivauhti putosi melkein 7 minuuttiin. Aloin epäillä, etten sittenkään pääsisi aikatavoitteeseeni. Ennen stadionille pääsyä piti vielä kääntyä vasemmalle, sitten oikealle. Kohta taas oikealle ja vielä kerran oikealle ennen kuin jalkojen alla oli ihana punapintainen Olympiastadion.

Viimeistä kahtasataa metriä säesti kuulutus ja saattoi stadionilla musiikkikin soida. Maaliviivan ylityksen jälkeen minut valtasi onnen tunne ja helpotus siitä, että urakka oli onnistuneesti ohi. Jostain kumman syystä ensimmäiset kävelyaskeleet sattuivat jaloissa enemmän kuin äskeiset juoksuaskeleet. Sain oman kelloni pysäytettyä aikaan 4.26 ja risat. Hieman tavoitteesta yli, mutta ei haitannut. Parasta oli maaliin pääseminen, se kun ei ole mikään itsestäänselvyys maratonilla.

Maalissa sain kaulaani hienon mitalin ja käteeni hetken päästä vesipullon. Kävelin hiljakseen kohti Östermalmin urheilukenttää. Hain kentältä Finisher-paitani ja välipalakassin. Paita oli iloiseksi yllätyksekseni väriltään tumman pinkki, se sopisi täydellisesti juoksulippikseeni ja sykemittariini! Hain tavarani säilytyksestä ja soitin ensi töikseni kotiin. Mieheni kertoi loppuaikani olevan 4.25.58, eli sittenkin alle 4.26. Toinen kavereistani lähetti viestin ja kertoi olevansa maalissa. Hän oli juossut melkein sekunnilleen saman ajan, kuin minä. Emme tavanneet matkalla, koska hän lähti ensimmäisessä lähtöryhmässä. Kohta joukkoomme liittyi toinenkin kaverini ja aloimme käydä läpi kokemuksiamme juoksusta.

I am the Finisher! Ja minkä värinen paita!

Koko päivän paistanut aurinko jaksoi paistaa edelleen. Tunnelma kentällä oli vapautunut ja iloinen. Toinen puolikkaani juoksusta oli kahdeksan minuuttia ensimmäistä hitaampi. Viime vuonna juoksin Tallinnan maratonilla puolikkaat aikoihin 2.05 ja 2.08, joten siihen verrattuna kahdeksan minuutin vauhdinlasku tuntui isolta. Hetken asiaa pohdittuani uskoin kuitenkin, että samalla vauhdilla maaliin asti yrittäminen olisi kostautunut. Päädyinkin olemaan tyytyväinen suoritukseeni ja päätin sen olevan tarpeeksi tasapainoinen. Tärkeintä minulle oli, että juokseminen ei missään vaiheessa ollut kärsimystä. Oikeastaan päinvastoin, kyllä se oli jälleen kerran sitä juoksun juhlaa. Lähdin kavereideni kanssa tutustumaan ruokakojujen tarjontaan. Samalla tiesin, että ensi vuonna olisin täällä jälleen.